Vallan maantiede

Marraskuun alussa Johannesburgin lentokentällä pidätettiin yhdeksän zimbabwelaista. Näiden väitettiin olevan Venäjän rekrytoimia vierastaistelijoita matkalla Ukrainaan. Venäjän hyökkäyssodan laineet lyövät jo myös Pohjois-Afrikan rannikolle. Samaan aikaan Venäjä pyrkii varmistamaan geostrategiset etunsa myös Punaisellamerellä ja Afrikan sarvessa. Sahelin alueella Venäjä on täyttänyt länsimaiden jättämän turvallisuustyhjiön – ajoittain paremmin, usein huonosti. Mitä Venäjä haluaa Afrikasta – paitsi resursseja hyökkäyssotansa tueksi? Ja miksi afrikkalaisten valtionpäämiesten into osallistua Venäjä-huippukokoukseen hiipuu, vaikka Venäjä pyrkii vahvistamaan läsnäoloaan Afrikassa?

Lähes päivälleen seitsemän vuotta siitä, kun Etiopian pääministeri Abiy Ahmed sai Nobelin rauhanpalkinnon lopetettuaan sodan Eritrean kanssa, hän on matkalla kohti uutta sotaa samaisen Eritrean kanssa. Maiden välinen konflikti uhkaa levitä laajemmaksi sodaksi alueella, jonka geopoliittinen painoarvo on noussut tulikuumaksi tänä vuonna. Egypti, Somalia ja Eritrea ovat jo muodostaneet uuden liittouman Etiopiaa vastaan paperilla. Mitä tekevät Persianlahden maat, kun taistelu Punaisestamerestä uhkaa eskaloitua entisestään?

Syyskuun alussa Yhdysvaltojen ja Japanin viranomaiset tapasivat kaikessa hiljaisuudessa. Keskustelujen ytimessä oli yttrium - hopeanhohtoinen metallimainen alkuaine, joka lukeutuu harvinaisiin maametalleihin. Vastoin sovittua Kiina on edelleen rajoittanut yttriumin vientiä muun muassa Yhdysvaltoihin. Kriittisten mineraalien viennin rajoittaminen on keskeinen osa suurvaltojen välistä geotaloudellista sodankäyntiä. Mutta miksi Kiinan mineraalit ovat niin täydellinen ase? Ja ovatko muut suurvallat täysin aseettomia Kiinan mineraalimonopolin edessä?  Miten geotaloudellista sotaa käydään? Miten voittaja ratkaistaan? Ja miten vapaakaupan ja taloudellisen yhteistyön periaatteisiin historiallisesti nojannut Eurooppa pärjää uudessa ajassa?

Vuosi sitten Yhdysvaltojen hallinto julkaisi uuden strategian globaalin terveyden edistämiseksi. Strategiapaperin otsikkoon oli liitetty tuttu iskulause ”Amerikka ensin”. Samassa yhteydessä strategian toimeenpano siirrettiin terveysministeriöstä ulkoministeriöön. Pian strategian julkistamisen jälkeen Trumpin hallinto lähestyi Afrikan maita. Se halusi nyt neuvotella kahdenvälisiä diilejä - aiesopimuksia, jotka mahdollistaisivat terveysavun jatkamisen, mutta entistä tiukemmilla ehdoilla. Yhdysvalloille ei riittänyt pelkästään se, että jatkossa kehitysapuvarojen käyttöä syynättäisiin tarkemmin. Avun vastineeksi se halusi suoran pääsyn afrikkalaisten terveysdataan ja patogeeninäytteisiin, jopa mineraaleihin. Mutta mikä on hinta sille, jos globaalia terveysapua ohjaavat ensisijaisesti Yhdysvaltojen intressit? Intressit, jotka ovat yhä useammin kaupallisia, tai ulko- ja turvallisuuspoliittisia. Ja mitä riskejä sisältyy siihen, että Yhdysvallat vetäytyy monenkeskisestä yhteistyöstä, ja rakentaa rinnalle omia järjestelmiään, joissa sen edut menevät yhteisen terveysturvallisuuden edelle?

Elokuun alussa Turkin, Pakistanin ja Saudi-Arabian poliittiset johtajat allekirjoittivat yhteisen puolustussopimuksen. Sopimuksen mukaan hyökkäys yhtä vastaan katsottaisiin hyökkäykseksi kaikkia vastaan. Kuulostaa tutulta. Mekan julistusta onkin jo ehditty kutsua lähtölaukaukseksi Islamilaiselle Natolle. Mutta mistä oikeastaan on sovittu? Mitkä ovat toimivan ja poliittisesti uskottavan liittouman edellytykset, ja onko niitä?  Liittouma syntyy Gazan ja Iranin sodan raunioille. Lähi-itään, josta Yhdysvallat vetäytyy, ja jonka täyttämään turvallisuustyhjiöön alueen maat etsivät nyt kiivaasti ratkaisuja. Mutta voiko puolustusliitto toimia, jos mailla ei alkuunkaan ole edes yhteistä vihollista? Ja jos toimiikin, niin kenen erityisesti tulisi olla huolissaan?

Tänä vuonna tasavallan presidentti Alexander Stubbin isännöimissä Kultaranta-keskusteluissa erottui selkeä teema. Globaali etelä ja sen rooli uudessa maailmanjärjestyksessä.  Onko multilateralismi kuollut? Voiko Yhdysvaltoihin enää luottaa? Ja mitä vaihtoehtoja meillä on? Kiina kannattaa moninapaista maailmanjärjestystä, mutta Aasiassa se haluaa olla ylivalta. Xi Jinping kokee Japanin asevarustelun maalleen uhkana, mutta suhtautuu Intiaan pragmaattisesti. Pelikirjaa kahden suuren rinnakkaiselolle ei kuitenkaan ole. Onko Aasiassa lopulta tilaa kahdelle suurvallalle? Ja miten ja milloin Taiwanin kysymys ratkaistaan? Minna vieraili Kultarannassa, ja uusimmassa jaksossa perkaamme keskustelujen antia.

Mitä yhteistä on kiinalaisilla Labubu-nukeilla, Israelin euroviisumenestyksellä ja Iranin tehtailemilla lego-videoilla? Kaikissa on kyse pehmeästä vallasta eri muodoissa. Pehmeä valta nähtiin pitkään höttönä, mutta nyt siitä on tullut jälleen keskeinen rintama geopoliittisessa kamppailussa. Kehen luotetaan, kuka päättää narratiivit, ja kenen maailmankuvaa tavoitellaan? On aika laittaa pehmeät tossut jalkaan, siemailla kuumaa omenavettä ja ottaa kaikki irti tulihevosen vuodesta. Onko Yhdysvallat menettämässä myös pehmeän vallan hegemoniansa, ja elämmekö me kaikki kohta kiinalaista elämää?

Yhdysvalloista kasvoi liuskeöljybuumin myötä maailman suurin öljyntuottaja, ja sen piti muuttaa myös ulkopolitiikan suuntaa. Energiaomavaraisuuden piti tarkoittaa sitä, ettei Yhdysvaltojen tarvitsisi enää pyöriä maailmanpoliisina Lähi-idässä, mutta toisin kävi. Helmikuun lopussa Yhdysvallat hyökkäsi Iraniin, Iran sulki Hormuzinsalmen, ja maailma ajautui energiakriisiin. Miten musta kulta palasi geopoliittisten jännitteiden keskiöön? Miksi Arabiemiraatit lähti OPEC:sta ja mitä öljykartellin hajoamisesta seuraisi?

Alle kuuden miljoonan asukkaan Libanon on maantieteensä vanki. Sotilaallisesti ylivoimainen Israel uhkaa maata etelästä, ja pohjoinen naapuri Syyria on niin ikään aina pyrkinyt puuttumaan Libanonin sisäisiin asioihin. Vuosia kestänyt talouskriisi ja heikko hallinto heikentävät Libanonin mahdollisuuksia päästä irti väkivallan ja kurjuuden kierteestä. Kun Yhdysvallat hyökkäsi Iraniin helmikuun lopussa, Libanonissa toimiva sotilaallinen ryhmä Hizbollah aloitti lähes välittömästi iskut Israeliin. Näin Hizbollahin ja Israelin välille syttyi jo toinen sota kuluneen kolmen vuoden aikana. Libanon ja Israel pääsivät sopuun tulitauon jatkamisesta, mutta raketti-iskut jatkuvat, eikä sotaa käyvä Hizbollah ole edes tulitaukosopimuksen osapuoli. Miten Hizbollah syntyi, mitä ryhmä haluaa, ja miksi sen nujertaminen niin sisältä kuin ulkoa vaikuttaa lähes mahdottomalta?

Kaikki huomio on jälleen Presidentti Donald J. Trumpissa, joka liikuttelee somepostauksillaan markkinoita mielensä mukaan. Keskustelussa kuuluu vain harvojen ääni, vaikka Yhdysvaltojen hyökkäyksen vaikutukset tuntuvat jo laajasti eri puolilla maailmaa. Mitä Persianlahden maiden johtajat ajattelevat tilanteesta? Entä miksi Pakistan, Egypti ja Turkki havittelevat roolia rauhanneuvotteluissa? Miten Intia on saanut kaasukuljetuksiaan suljetun Hormuzinsalmen läpi?  Iranin sodan suurimpia kärsijöitä ovat sota-alueen siviilit, mutta sen seurannaisvaikutukset varjostavat jo nyt arkea monissa Lähi-idän, Aasian ja Afrikan maissa. Laajentunut ja pitkittynyt sota voi lisätä myös uusien konfliktien riskiä alueilla, joilla on jo ennestään epävakaata.